F1Forum.fi

 
-Etusivu Forum Fanituotteet
 


 
Kolumni: Niin lähellä, mutta niin kaukana - Osa 1
 
 

F1-kilpailukalenteri 2010

Abu Dhabin GP - Vettel voittoon

Abu Dhabin GP - Aika-ajot

Abu Dhabin GP - Perjantain vapaat harjoitukset

Brasilian GP - Button mestariksi

Brasilian GP - Barrichello paalulle


Keskusteluforum

Fernando Alonso kaudella 2017: Vieläkö kärsivällisyys riittää?
[Koiruus] [105 vastausta]

Melbournen jälkipöhinät
[Täpäräpäre] [156 vastausta]

#77 Valtteri Bottas 2017 - Voittamaton
[Cmoney] [53 vastausta]

Näytä kaikki


F1-Vapaa

Iltapäivälehtien, Twitterin yms. "F1-uutiset ja huhut"
[Raikku] [105 vastausta]

F1 ja loukkaantumiset
[CCMK] [131 vastausta]

F1-kausioppaat 2017
[Koiruus] [21 vastausta]

Näytä kaikki



Veikkausvihjeet tarjoaa Veikkaussivut.com

  Stirling Moss oli yleisen mielipiteen mukaan 50- ja 60-lukujen vaihteen paras kuljettaja, muttei koskaan voittanut mestaruutta. Kaikkien aikojen epäonnisimmaksi usein tituleerattu uusiseelantilainen Chris Amon taas ajoi muun muassa kolme kautta Ferrarilla, muttei koskaan voittanut MM-osakilpailua.

”Onneksi en voittanut vain yhtä mestaruutta”

Keke Rosberg on maailmanmestari, vaikka saavutti urallaan vain viisi voittoa ja mestaruusvuonnaan ainoastaan yhden. Mike Hawthorn voitti urallaan vain kolme MM-osakilpailua, mutta kantaa silti samaa titteliä. Stirling Moss sen sijaan seisoi korkeimmalla korokkeella uransa aikana 16 kertaa ja parhaalla kaudellaan neljästi, muttei koskaan ollut pistetaulukon kärjessä kauden päätteeksi.

Mestaruuden karkaamisesta on Mossin tapauksessa varsin yleisesti syytetty hänen haluaan ajaa brittiautoilla, mutta tämä on vain osa totuutta – Stirling kyllä asetti brittitallit etusijalle valinnoissaan, mikäli ne olivat kilpailukykyisiä, mutta hän oli tekemässä sopimusta Ferrarin kanssa jo niinkin varhain kuin 1952, vuoden F1-uransa alkamisen jälkeen. Enzo Ferrari ei kuitenkaan pitänyt britille antamaansa lupausta ja valitsi talliinsa kokeneempia kuskeja hänen sijaansa. Tämän jälkeen Moss ei enää luottanut Ferrariin, eikä koskaan ajanut tallin autolla.

Mossin arvostuksesta kertoo kuitenkin jotain se, että ennen hänen uransa päättänyttä onnettomuutta Ferrari oli ollut valmis luovuttamaan autonsa Stirlingiä ajattaneen Rob Walkerin tallin käyttöön. Tämä oli täysin ennenkuulumatonta, koskaan muulloin ei Ferrari ole antanut yksityistallin käyttää autojaan F1:ssä. Ferrari maalattuna British Racing Greeniin olisi muutenkin voinut olla näky.

Ferrari-takaiskun jälkeen Moss yritti eri brittitallien riveissä 1952 ja 1953, mutta autojen kilpailukyky ei mahdollistanut suuria saavutuksia. Tähän kyllästyneenä Stirling hankki omistukseensa Maserati 250F:n 1954 ja tulosta alkoi syntyä, jopa siinä määrin, että Mossista tehtiin Maseratin tehdaskuljettaja kesken kauden kun hän oli jatkuvasti tehtaan kuskeja nopeampi.

Vuonna 1955 Mossin piti alun perin ajaa yksityistä Maseratia, mutta sitten Mercedes Benz esitti tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Moss osallistui saksalaistehtaan autolla F1-sarjaan, minkä lisäksi kontrahtiin kuului urheiluautokilpailuja parhaista parhaan, argentiinalaisen Juan Manuel Fangion parina.

Sopimus poiki myös ensimmäisen Mossin neljästä MM-sarjan kakkossijasta. Tallin ykköskuskina toiminut Fangio oli parempi pistein 40-23. Lopullisesti mestaruus ratkesi sarjan toiseksi viimeisessä kilpailussa Isossa-Britanniassa Aintreen radalla, jossa Mossista tuli ensimmäinen kotikilpailunsa voittanut britti. Fangio ajoi maaliin toisena ja siirtyi tavoittamattomaan johtoon. Moss on myöhemmin kertonut, että uskoi Fangion antaneen hänen voittaa ja että tämä olisi todennäköisesti halutessaan ohittanut hänet, muttei niin tehnyt.

Vuoden 1955 Le Mansin 80 ihmisen hengen vaatineen onnettomuuden seurauksena Mercedes-Benz vetäytyi autourheilusta ja niin Fangio kuin Mosskin joutuivat etsimään töitä muualta. Moss palasi Maseratin rattiin, mestari taas valitsi Ferrarin. Argentiinalaisen valinta osoittautui paremmaksi ja jälleen oli Moss toinen. Sama toistui seuraavana vuonna, nyt Fangion ajaessa Maseratia ja Mossin siirryttyä takaisin englantilaisvalmistajien kilpureihin.

Lähimpänä Stirling Mossin mestaruus oli kuitenkin 1958. Tony Vanderwellin Vanwallit olivat osoittautuneet edelliskausilla kilpailukykyisiksi ja Stirling näki tässä tilaisuuden palata brittitalliin. Pahin vastustaja löytyi Ferrarin leiristä, jossa pahin uhkaaja oli Fangion lopettaessa maanmies Mike Hawthorn. Vanwall oli kyllä nopea, mutta ei päässyt luotettavuudessa Ferrarin tasolle. Moss voitti neljästi, mutta vain yhden voiton ottanut Hawthorn oli silti pisteen edellä lopputuloksissa ja näin Ison-Britannian ensimmäinen F1-mestari.

Mestaruus ratkesi lopulta varsin hölmöllä tavalla – tuolloin nopeimmasta kierroksesta jaettiin yksi piste ja Portugalin Oportossa ylivoimaisessa johdossa ollut Moss luuli jo saavuttaneensa sen. Jarruongelmista kärsinyt Hawthorn kuitenkin otti ennätyksen nimiinsä varikkokäyntinsä jälkeen ja kun Stirling luki väärin varikkotaulunsa, ei hän lähtenyt yrittämään nopeampaa kierrosta. Tuo piste ratkaisi lopulta mestaruuden kohtalon.

Kilpailuun liittyi toinenkin erikoisuus – Hawthornin auto sammui viimeisellä kierroksella ja Miken piti työntää se käyntiin alamäkeen radan kiertosuuntaa vasten päästäkseen maaliin. Tapaus tutkittiin kilpailun jälkeen ja tilanteen nähnyt Moss pyydettiin kertomaan, mitä tapahtui. Hän sanoi kuitenkin, että Hawthorn työnsi auton käyntiin ulosajotiellä, eikä näin rikkonut sääntöjä. Varsinkin nykyajan keinoja kaihtamattomaan voitontavoitteluun verrattuna Mossin urheilijamaisuus todella ansaitsee erikoismaininnan.

Seuraavat kolme vuotta Rob Walkerin ajattamien Cooperien ja Lotuksien ratissa toivat Mossille kolme MM-kolmossijaa. Hänen uransa päättyi ennen aikojaan vuonna 1962 kun hän ajoi miltei kuolettavan kolarin Goodwoodissa Englannissa yrittäessään ohittaa Graham Hilliä kierroksella. Kolari aiheutti pahan kolauksen aivoihin ja Moss heräsi vasta 38 päivää onnettomuuden jälkeen, eikä enää koskaan ajanut F1-autoa.

Lopuksi on todettava, että toisin kuin muiden tässä jutussa esiteltävien kuskien kohdalla, ei saavuttamatta jääneeseen tavoitteeseen pääseminen olisi juurikaan enää kiillottanut Mossin mainetta. Hänet tunnustettiin yleisesti 50- ja 60-lukujen vaihteen parhaaksi kuljettajaksi, eikä mestaruuden jääminen saavuttamatta vaikuttanut hänen maineeseensa juurikaan. Toisaalta myös mestaruuden arvostus oli MM-sarjan alkuvuosina kaukana siitä, mitä se on nykypäivänä, toisaalta taas Moss ehti moneen otteeseen todistaa taitonsa muutoinkin.

”Luulin saaneeni pettymyksen hallintaani vuoteen 1969 mennessä”

Peter Gethin sijoittui urallaan kuuden parhaan joukkoon vain kahdesti – toinen näistä sijoituksista oli voitto. Giancarlo Baghetti puolestaan ajoi urallaan vain 21 F1-kilpailua, mutta pääsi silti kertaalleen korkeimmalle korokkeelle. Chris Amon puolestaan starttasi 97 kilpailuun ja saavutti kolme kakkos- ja kahdeksan kolmossijaa sekä maineen maailman kovaonnisimpana kuskina, muttei voittoa.

Chris Amon oli yksi kaikkien aikojen nuorimpia F1-kuljettajia kun hän ajoi ensimmäisen kilpailunsa 19-vuotiaana vuonna 1963. Alku ei kuitenkaan ollut helppo ja hän kilpaili harvakseltaan ennen vuotta 1966, jolloin rengasvalmistaja Firestone ylipuhui Ferrarin antamaan nuorelle uusiseelantilaiselle testimahdollisuuden. Muuta ei tarvittu – Ferrarin legendaarinen suunnittelija Mauro Forghieri vertasi Amonia jopa Jim Clarkiin ja talli palkkasi hänet Lorenzo Bandinin, Mike Parkesin ja Lodovico Scarfiottin rinnalle vuodeksi 1967.

Amonin ensimmäisestä kaudesta Ferrarilla tuli traaginen. Hän nousi ensimmäistä kertaa palkintokorokkeelle Monacossa, mutta juhlimiseen ei ollut aihetta, sillä tallin ykköskuski Bandini ajoi pahasti ulos ja menehtyi. Kun Parkes katkaisi jalkansa ulosajossa Spassa ja Scarfiotti sai onnettomuuksista tarpeekseen ja lopetti väliaikaisesti uransa, oli Amon miltei koko loppukauden Ferrarin ainoa kuljettaja. Kausi poiki kuitenkin kolme kolmossijaa lisää sekä viidennen tilan loppupisteissä.

Vuosi 1968 sen sijaan näytti, miksi Amonia pidetään F1-kuskeista huono-onnisimpana. Ferrarin saatua uuden auton kauden toiseen kilpailuun otti hän perätysten kolme paalupaikkaa, joita kaikkia seurasi teknisestä viasta johtunut keskeytys. Ison-Britannian ja Kanadan GP:issä taas nähtiin ensimmäiset kaksi lukuisista lähellä olleista voitoista, jotka jäivät tulematta; ensimmäisessä Jo Siffert vei Ford-koneisella Lotuksellaan voiton Amonin nenän edestä tiukan taistelun jälkeen kun taas jälkimmäinen kilpailu päättyi kyyneliin. Chris johti Kanadassa jo yli minuutin erolla huolimatta rikkoutuneesta kytkimestä, kunnes auton vaihdelaatikko sai rasituksesta tarpeekseen ja jätti hänet matkalle.

Niin mahdottomalta kuin ajatus Ferrarin talousongelmista nykyään tuntuukin, oli tilanne vuonna 1969 toinen. Kaudesta tuli todella vaikea ja Chrisin Ferrari näki maalin vain kerran, mutta matkalle mahtui jälleen myös keskeytys johtoasemasta kun moottori hajosi Espanjan GP:ssä ylivoimaisesta johdosta. Amon sai Ferrarista tarpeekseen ja teki ensimmäisen uraansa varjostaneista vähemmän viisaista tallisiirroista siirtymällä uuteen March-talliin kaudeksi 1970. Huolimatta kautta edeltäneen Silverstonen International Trophy -kilpailun voitosta itse kausi ei sujunut kovinkaan hyvin ja vuoden lopussa Amon vaihtoi ranskalaiseen Matraan.

Matra oli nopea, mutta epäluotettava. Lisäksi epäonni puuttui jälleen johtoasemassa peliin tavalla, joka voi sattua vain Chris Amonille. Tiukasta maaliintulostaan (viisi ensimmäistä maaliin kuuden kymmenyksen sisällä) kuulussa vuoden 1971 Italian GP:ssä olisi saatettu nähdä hieman tylsempi loppu, jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan. Amon nimittäin oli karkaamassa viisikolta kun hän yritti repäistä visiiristään suojakalvon irti vain muutama kierros ennen maalia – ja koko visiiri jäi hänen käteensä! Amon joutui hidastamaan vauhtiaan ja jäi kuudenneksi voiton lipuessa jälleen kerran käsistä.

Amon jatkoi rahallista panostustaan supistaneen Matran kanssa myös 1972, mutta rahoituksen pieneneminen ei estänyt häntä olemaan taas kerran todella lähellä voittoa ennen ongelmien iskemistä. Ranskan GP:ssä Clermot-Ferrandissa Amon johti reilulla marginaalilla, kunnes rengasrikko pakotti hänet käymään varikolla. Lopputuloksissa nimi Chris Amon löytyi kolmannelta sijalta uuden kierrosennätyksen jälkeen – edes se ei riittänyt Jackie Stewartin ja Emerson Fittipaldin tavoittamiseen.

Vuoden 1972 jälkeen Matra vetäytyi F1:stä ja Amon yritti lyhyesti uudelleen italialaisen Tecnon kanssa ennen oman tallinsa perustamista. Hanke kuitenkin epäonnistui tyystin, eivätkä 70-luvun puolivälin kokeilut eri pikkutalleissa tuoneet mainittavampaa tulosta. Amonin kilpaura päättyi vuonna 1977 kun hän jätti paikkansa USA:n CanAm-sarjassa Gilles Villeneuvelle.

Teemu





Etusivulle
31/7/2005 20:43
F1Forum.fi

© F1-Forum - mainosmyynti - email